Julkaisupäivä: 28.9.2022
ProLearn Podcast käsittelee tällä kertaa nepsyä eli neuropsykiatrisia häiriöitä. Asiantuntijavieraina ovat lehtorit Minna Sandberg ja Tuula Savikuja Oulun ammattikorkeakoulun ammatillisesta opettajakorkeakoulusta. Juontajana toimii lehtori Janne Länsitie Oulun ammattikorkeakoulun ammatillisesta opettajakorkeakoulusta.
YouTube: https://youtu.be/GOgTa7zMi08
Spotify: https://open.spotify.com/episode/5E4ujvnNJsJGuBBHjz1o1S?si=E4VKCVRITf-YT6G4tPVfAg
Anchor: https://anchor.fm/ouluprolearn/episodes/ProLearn-Podcast-Nepsy-e1oehs6
ProLearn Podcast: Nepsy
(alkumusiikki)
Janne Länsitie:
Tervetuloa kuuntelemaan ProLearn Podcastia. Käsittelemme tällä kertaa neuropsykiatrisia häiriöitä tai nepsyä tai neurokirjoa kuten puhekielessä yleensä tai joskus mainitaan. Minä olen Janne Länsitie ja työskentelen lehtorina Oulun ammattikorkeakoulun ammatillisessa opettajakorkeakoulussa. Vieraina tänään ovat Oulun ammattikorkeakoulun ammatillisen opettajakorkeakoulun lehtori Minna Sandberg. Tervetuloa Minna.
Minna Sandberg:
Kiitos.
Janne Länsitie:
Ja saman ammatillisen opettajakorkeakoulun toinen lehtori Tuula Savikuja. Tervetuloa Tuula.
Tuula Savikuja:
Kiitos.
(välimusiikki)
Janne Länsitie:
Ollaan tässä syyslukukauden alun käsillä. Minna, miten kesä meni? Missä kesän vietit?
Minna Sandberg:
No kesän olen viettänyt ihan täällä Järvenpäässä kotosalla ja mökilläni pohjoisessa päin ja Oulussakin piipahdin pari päivä.
Janne Länsitie:
Entä Tuula, onko akut ladattu ja pää tyhjennetty?
Tuula Savikuja:
No toivottavasti on akut ladattu. Pääasiallisesti tuolla mökkeillessä Torniossa ja mökkiä maalatessa. Pienen reissun heitin Lontooseen ja kävin Abban konsertissa ja se oli kyllä aika hieno juttu. Ihan uutta teknologiaa.
Janne Länsitie:
Joo. Me jo ennen tallennuksen aloitusta pohdimme päivän teemaa eli nepsyä ja neuropsykiatrisia häiriöitä, että hypätään vähän niin kuin heti syyslukukauden alkuun syvään päähän, että ei mikään ihan kepein keskustelun aihe. Miten Minna olet työssäsi päätynyt näiden asioiden kanssa tekemisiin?
Minna Sandberg:
Minä olen oikeastaan koko urani ajan ollut erityisen tuen opiskelijoiden kanssa tekemisissä. Ensin olin Oulussa liikuntavammaisten erityiskoulussa ja sielläkin jo puhuttiin silloin 80-luvulla nepsyistä, mutta ei ehkä nepsy-nimellä. Sitten siirryin sieltä alakoulu-yläkoulupuolelta tänne Järvenpäähän ammatilliseen erityisoppilaitokseen ja minulla on ollut paljon opiskelijoita. Me olemme olleet Tuulan kanssa muuten samassa paikassa töissä jonkin aikaa. Meillä on ollut paljon opiskelijoita, joilla on nepsyoireita tai nepsypiirteitä.
Janne Länsitie:
Entäs Tuula, milloin olet päätynyt työssäsi näiden asioiden kanssa alun perin tekemisiin?
Tuula Savikuja:
Joo, tämä onkin aika pitkä tie. Itse asiassa alun perin lähdin opiskelemaan ihan eri alaa kuin erityispedagogiikkaa. Lähdin Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta ja taidekasvatusta ja kulttuurityötä ja kaikenlaisia mielenkiintoisia asioita. Valmistuin sieltä näiden aineiden opettajaksi, mutta sitten tie kulki Etelä-Suomeen, jossa tälläkin hetkellä asun. Olin Kirkkonummella sitten peruskoulussa opettajana ja siellä kyseisessä koulussa minua pyydettiin muistaakseni laaja-alaisen erityisopettajan äitiysloman sijaiseksi. Ajattelin, että huh huh, että enhän minä tiedä tästä asiasta yhtään mitään, mutta sitten ajattelin, että no ehkä minä tiedän ja ihan mielenkiinnosta heittäydyin siihen mukaan ja sen jälkeen ilmoittauduin saman tien avoimeen yliopistoon opiskelemaan erityispedagogiikan aproa (perusopintoja). Ja oikeastaan sitten kun annoin pikkurillin erityispedagogiikalle, niin siitä se lähti. Sen jälkeen olen toiminut erityisopettajana peruskouluissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa ja viimeisimmäksi Minnan kanssa tuolla Spesiassa, ammatillisessa erityisoppilaitoksessa. Ja sieltä sitten kiepsahdin tänne Ouluun pari vuotta sitten.
Janne Länsitie:
OK. Pitkä polku, mutta hyvin selkeässä paketissa se sieltä löytyi. No hei, meillä on uutiset ollut jo monta kuukautta täynnä sotaa, inflaatiota ja energiakriisiä. Onko teillä jokin menneen viikon uutinen tai kenties koulutusmaailmaan liittyvä uutinen tai tapahtuma, joka teidät on pysäyttänyt?
Tuula Savikuja:
No itse asiassa tänään Joensuussa julistettiin valtakunnallinen lukuvuoden koulurauha. Opiskelijat olivat itse valinneet koulurauhan vuoden teeman ja se teemahan on kaveritaidot. Minun mielestäni se on ihan äärimmäisen tärkeä asia. Toki myös meille aikuisille ja kasvattajille on tärkeää tukea nuoria nimenomaan kaverisuhteiden saamisessa ja muistan tähän teemaan liittyen sen, että kun toimin Spesiassa, niin monesti opiskelijat HOKS-keskustelussa nostivat esille tai ottivat yhdeksi tärkeäksi tavoitteeksi sen, että löytäisivät kaverin ja nimenomaan sellaisen kaverin, joka ei kiusaa. Uskon, että saman toiveen ovat monet opettajat kuulleet ja kyllä se aina koskettaa tosi syvältä.
Janne Länsitie:
Joo ja tietenkin se on ajatuksissa jo pienillä koululaisilla. Kun mietitään, mitä kuultiin vaikkapa korkeakouluopiskelijoilta pandemian jälkeen, niin enemmän ja enemmän oli yksinäisiä opiskelijoita, jotka kokivat olevansa aika yksin, että liikaa etänä, liikaa yksinään. Tämä ei varmasti teemana häviä mihinkään.
Minna Sandberg:
Tähän liittyen voisin kertoa, että olin viime viikonloppuna lähdössä konserttiin ja törmäsin Järvenpään rautatieasemalla yhteen entiseen opiskelijaan, joka valmistui ammatillisesta erityisoppilaitoksesta viime keväänä. Hän oli nyt hakenut töitä kovasti, mutta ei ollut tärpännyt ja mietin sitä, että kuinka vaikeaa erityisen tuen opiskelijoilla on saada töitä. Tiedän, että paljon on varmaan erilaista tukea, mutta olisi hirveän tärkeää, että he eivät jäisi pitkäksi ajaksi työttömäksi, koska siitä tulee sitten niitä ongelmia. Tulee esimerkiksi juuri sitä yksinäisyyttäkin paljon. Sitten tänä aamuna Helsingin Sanomissa oli jälleen kerran oikein vaikuttava kirjoitus korona-ajan vaikutuksesta, eli miten nuorten toiveikkuus on hävinnyt tai se on vähentynyt. Oli tehty kouluterveyskysely. Perusopetuksen viimeisten luokkien opiskelijoiden tai toisen asteen opiskelijoiden tyytyväisyys elämään oli heikentynyt ja toiveikkuus oli vähentynyt. Mietin, miten me saisimme nuoria tuettua.
Janne Länsitie:
Joo, ihan pysäyttäviä ajatuksia.
(välimusiikki)
Janne Länsitie:
Mennään päivän varsinaiseen aiheeseen eli käsittelemme neuropsykiatrisia häiriöitä. Avataanko ensin vähän käsitteitä vaikka Minna sinun kanssa. Kun puhutaan nepsystä tai neurokirjosta, niin ovatko ne vain synonyymejä, lempinimiä sille käsitteelle? Mitä nepsy tai neurokirjo tarkoittaa?
Minna Sandberg:
Tuula varmaan osaa tästä sanoa vielä paremmin, mutta nepsy on semmoinen suuhun paremmin sopiva sana kuin neuropsykiatriset oireet tai puhutaan myös häiriöistä tai piirteistä. Näihin neuropsykiatrisiin piirteisiin luetaan esimerkiksi ADHD sekä autismikirjon häiriöt (aikaisemmin on puhuttu Aspergerista) ja Tourette sekä lapsuusiän OCD. Ne ovat kaikki nepsyä.
Janne Länsitie:
Tarkoittaako neurokirjo käytännössä samaa asiaa eli kirjoa noista eri häiriöistä?
Minna Sandberg:
Mitä Tuula sanot? Ajattelen, että neurokirjoa käytetään varmaan juuri sen takia, että monesti näitä häiriöitä ei esiinny yksin, että siinä on mukana monia muitakin häiriöitä.
Tuula Savikuja:
Tuo pitää paikkansa ja minusta oli ihanasti sanottu, Minna, että nepsy sopii paremmin suuhun.
Minna Sandberg:
Nepsy on paljon hauskemman kuuloinen.
Tuula Savikuja:
Kyllä se on ihan totta. Häiriö on sanana semmoinen, mikä ainakin itselläni välillä ottaa tosi pahasti korvaan. Sanaa käytetään tuolla lääketieteessä, niin se on totta kai otettava myös tähän käsitteeksi. Ja jos nyt enemmän kerron näistä nepsyhäiriöistä, niin tosiaan liikutaan neurologian ja psykiatrian välimaastossa eli neurologinen tarkoittaa hermostollista eli aivoperäistä häiriötä ja sitten taas psykiatrinen puolestaan liittyy esimerkiksi mielenterveyteen, käyttäytymiseen ja tiedonkäsittelyn haasteisiin. Nepsyssä voidaan puhua kehityksellisestä häiriöstä eli lapsuusikään liittyvästä häiriöstä, jolloin nämä erilaiset oireet tulee esille jo hyvinkin pienellä lapsella, ei nyt ihan vastasyntyneellä, mutta jopa yksivuotiaana ja allekin. Ihan niin kuin Minna tuossa mainitsikin, niin varmaan se meille tutuin on ADHD ja sen lisäksi on vielä autismikirjo, tic-häiriöt ja Touretten oireyhtymä. Toisaalta voidaan puhua hankinnaisesta eli sekundaarisesta häiriöstä, joka voi tulla esimerkiksi onnettomuuden seurauksena, joka aiheuttaa hyvin samanlaisia nepsyhaasteita eli lähinnä toiminnallisia haasteita. Mitä nämä toiminnalliset haasteet sitten ovat, niin esimerkiksi ADHD:ssä ulospäin näkyviä ovat esimerkiksi impulssikontrollin puutteet tai vaikeus toimia järjestelmällisesti, suunnitelmallisesti. Autismikirjossa näkyvää voi olla vaikka henkilön ulospäin jumittuminen, juuttuminen tai jäykkä olemus esimerkiksi.
Minna Sandberg:
Ja kommunikaatio, kommunikoinnin ongelmat voivat olla myös erittäin vahvasti näkyvillä.
Tuula Savikuja:
Kyllä, ehdottomasti.
Janne Länsitie:
Kerroit Tuula, että oireita tulee jo aikaisessa vaiheessa lapsilla näkyviin, niin onko niitä helppo havaita, että on kyse nimenomaan tämän kaltaisista asioista vai saattaako mennä pitkäänkin ennen kuin niitä tunnistetaan?
Tuula Savikuja:
Tuo on hyvä kysymys, koska (tunnistaminen) ei ole helppoa. Useita vuosia saattaa mennä ennen kuin esimerkiksi Tourette-oireyhtymän diagnoosin saa. On erilaisia viitteitä. Voi olla univaikeuksia. Voi olla tarkkaavuuteen liittyviä, voi olla motorisia haasteita, hyvin monenlaisia haasteita ja vanhemmat saattavat itsekin olla ihmeissään, että mistä nämä oireet johtuvat, että lapsessa on nyt jotakin erilaista. Ei ole olemassa mitään verikoetta, millä nepsyä mitataan. Ainoa asia on seuranta eli pystyy seuraamaan, että vanhemmat tietävät, että on tällaisia (oireita). Jotkut vanhemmat videoivat omia lapsiaan ja näyttävät asiantuntijoille, lääkäreille ja kertovat, että nyt lapsi käyttäytyy tietyssä tilanteessa tällä tavalla ja saattaa kestää todellakin vuosia ennen kuin diagnoosin saa.
Janne Länsitie:
Voiko mennä niin päin, että vaikka kotona perheympäristössä ei olla havaittu mitään kummallista, mutta sitten kun mennään koulun arkeen tai oppilaitoskulttuuriin ryhmäopetukseen, niin siellä vasta alkaa jokin oire tulemaan näkyväksi.
Tuula Savikuja:
Kyllä, juuri noin. Koulu on ihan erilainen paikka olla kuin kotona tai päiväkodissa tai harrastuksissa. Siellä oireet saattavat kärjistyä ja opettajat ehkä helpommin huomaavat, että nyt on jotakin lapsella, jos opettaja on tietoinen nepsyhaasteista. Esimerkiksi hän tunnistaa, että tämä voisi liittyä nyt johonkin muuhun kuin lapsen persoonaan sinänsä.
Janne Länsitie:
Oli se sitten opettaja tai vanhempi, joka jollain tavalla sen havaitsee, niin miten nepsyoireyhtymät näkyvät taidon oppimisessa tai oppimistapahtumaan osallistumisessa.
Minna Sandberg:
Ei voi sanoa, että ne näkyvät kaikilla samalla lailla välttämättä. Se on yksilöllistä ja jos ajatellaan nepsykirjoa, niin autismikirjon häiriöt ovat aika tietyllä lailla erilaisia kuin taas esimerkiksi ADHD. Riippuu siitäkin minkälaista tukea opiskelija tai oppilas on saanut aiemmin. Jos hän on saanut selkeää, hyvin strukturoitua tukea, mahdollisesti rutiineja on kehitetty, niin kouluun tuleminen voi olla vähän helpompaa. Täytyy muistaa, että osa näistä (nepsyoireista) on aika perinnöllisiä.
Janne Länsitie:
Aivan, saatetaan sisaruksista tai vanhemmista saada ehkä vihjeitä, että saattaa olla jotakin.
Minna Sandberg:
Kyllä. Täytyy tuntea opiskelija hyvin ja hänen perheensäkin. Jos vanhemmista jommallakummalla on vaikka ADHD-piirteitä, niin on hyvin todennäköistä, että ne siirtyvät myöskin seuraavalle sukupolvelle.
Janne Länsitie:
Mitkä ovat tyypillisiä esimerkkitilanteita kotona, oppimistilanteissa tai koulutaipaleen alussa, joista saa vinkkejä, että jostain kenties voi olla kyse? Onko se vaikka ryhmätyöskentelytilanne tai lukutaidon opetteluun keskittyminen? Mikä voisi olla tyypillinen esimerkki, missä saattaisi tulla näkyviin jokin nepsyyn liittyvä oireyhtymä?
Minna Sandberg:
Sanoit keskittyminen-sanan. Voi olla, että ei jaksa keskittyä kovin pitkään asiaan, varsinkaan jos se ei ole kauhean mielenkiintoinen. Myös tunteiden säätely voi olla vaikeaa. Toiminnan ohjauksessa voi olla ongelmia. Esimerkiksi jos annetaan joku tehtävä, niin ei välttämättä tiedä, että mistä aloitetaan tai miten se etenee. Muistivaikeuksia voi olla. Haasteita on monenlaisia.
Janne Länsitie:
Tuohan kertoo suurin piirtein meikäläisen arjesta. Missä vaiheessa huomataan, että tämä on hivenen haastavampaa kuin normaalisti?
Tuula Savikuja:
Nämä nepsyhaasteet ovat sikäli mielenkiintoisia, koska kuten Minnan sanoikin alussa, ne esiintyvät päällekkäin ja lomittain ja puhutaankin tämmöisestä hienosta termistä kuin komorbiditeetti, jota nepsyssä käytetään hyvin usein. Joskus voi olla vaikea löytää sitä, mikä ensisijainen nepsyhaaste on. Onko se esimerkiksi ADHD-oireet vai onko se autismikirjon oireet vai onko se Tourette-oireet. Päällekkäisyys on niin valtavaa näissä nepsyhaasteissa, että se aiheuttaa myös asiantuntijoille paljon pohdintaa. Jos ajatellaan vaikka lääkitystä, jota myös näihin käytetään, että ei pelkästään terapiaa ja muita toiminnanohjauksen menetelmiä, niin lääkäreille on haasteellista löytää se oikea lääkitys juuri niihin tiettyihin oireisiin.
Minna Sandberg:
Ja liitännäisenä tulevat oppimisvaikeudet eli siellä on lukivaikeus, matematiikan oppimisen vaikeutta ja sitten voi olla hahmottamisen haasteita. Se on hyvin monipuolinen kimppu.
Tuula Savikuja:
Kyllä. Haasteet heijastuvat laajasti elämän eri osa-alueille, ei pelkästään opiskeluun, vaan työelämään ja sosiaalisiin suhteisiin, parisuhteeseen aika paljon ja yleensä arjen sujuvuuteen hyvin monipuolisesti. Kun kysyit Janne tuossa alussa, että mitkä voisivat olla ensimmäisiä juttuja, niin voihan olla, että haasteet näkyvät jo lapsen pukeutumisessa, syömisessä, kouluun lähtemisessä, ihan tällaisissa perusasioissa. Ne ovat toiminnanohjaukseen liittyviä haasteita ja liittyvät usein tiettyihin aivoalueisiin. Puhutaan aivojen otsalohkon etuosan toiminnasta, joka on juuri se alue, joka nepsyhenkilöillä on se heikoin kohta. Aivojen kypsymättömyys ja kypsyminen näkyy juuri näissä päivittäisissä taidoissa.
Janne Länsitie:
Onko se pelkkä myytti tai stereotypia, mitä näkee elokuvissa ja televisiossa, että on joku henkilö, jolla on ADHD tai autismikirjon oireyhtymä ja se henkilö on hirvittävän omistautunut jollekin asialle, josta hän on kiinnostunut, vaikka kliseinen matemaattinen lahjakkuus tai innostuu urheilulajista ja sitten tekeekin sitä aivan hirveästi ja tulee siinä kauhean hyväksi. Onko tämä pelkkä myytti vai onko tämä ihan tyypillistä?
Minna Sandberg:
Kyllä se on mahdollista. Olen tavannut autismikirjon henkilöitä, jotka tuntevat vaikka junan ja sen rakenteen ja miten se toimii ja tietävät aikatauluja ja muuta. Semmoiseen olen ainakin törmännyt.
Tuula Savikuja:
Kiinnostuksen kohteet vaihtelevat. Ne voivat olla yhtenä päivänä dinosaurukset, seuraavana päivänä planeetat ja niistä etsitään kaikki mahdollinen tieto, että ei ole myytti, vaan kyllä se on ihan täyttä totta. Henkilö menee ihan satakymmenenprosenttisesti mukaan ja ei oikeastaan pysty puhumaan mistään muusta kuin siitä yhdestä ja ainoasta asiasta.
Janne Länsitie:
Joo, olen aika monesti lukenut jotakin urheilijan elämänkertaa ja he ovat sanoneet siinä, että eivät ole lapsena kuulleet sanottavan, että heillä olisi vaikka ADHD, mutta ovat sitten jälkikäteen tajunneet, että he olivat täysin yhdelle asialle omistautuneita hyvin nuoresta asti, että siellä on mahdollisesti ollut taustalla jokin tämänkaltainen oire. (tauko) Hei, aletaan puhumaan siitä, miten nepsyoireyhtymät vaikuttavat arkeen ja miten niitä tuetaan. Lähdetäänkö juttelemaan koulun näkökulmasta vai kodin ja arjen näkökulmasta?
Tuula Savikuja:
Kyllähän se koulu on tietysti tärkeä paikka, kun on lapsi, joka kehittyy, niin varmaan se on tässä hyvä näkökulma. Mutta kuten tuossa sanoinkin, niin kyllähän se näkyy siellä arjessa juuri niissä perustaidoissa. Esimerkiksi jos ajatellaan pientä lasta, niin miten kengät laitetaan jalkaan, niin se voi olla hyvin haasteellista. Sitten taas nuorella ja aikuisella esimerkiksi rahankäyttö voi olla hyvinkin hankalaa ja holtitonta jossakin vaiheessa, että ei tavallaan ymmärrä ollenkaan sitä, miten rahaa käytetään tai itsestä huolehtiminen voi olla tosi haasteellista ja omien asioiden tai tavaroiden säilyttäminen ja niin edelleen. Nämä taidot vaativat valtavasti harjoittelua ja tietynlaista struktuuria, mitä Minnakin tuossa mainitsi. Koulussa totta kai erityisesti pitää huomioida se ympäristö ja ne tilat, missä opiskelija on. Se on hyvin tärkeätä.
Janne Länsitie:
Nykyään inkluusion aikana peruskoulun luokissa ja toisen asteen oppilaitoksissa pyritään siihen, että kaikki opiskelijat opiskelevat yhdessä ja mahdollisimman samankaltaisessa tilanteessa. Tulisiko opiskelijakavereiden pystyä jollain tavalla huomioimaan kaveri, jolla on joitain nepsyoireita tai häiriöitä vai onko se vaan osa luokkakaverin persoonaa? Olisiko nepsyoireita hyvä pystyä tunnistamaan?
Tuula Savikuja:
Kyllä minun mielestäni se on aika tärkeää. Tämä on sellainen kysymys, joka tulee aina silloin tällöin esiin. Esimerkiksi jos puhutaan Touretten oireyhtymästä, joka tarkoittaa erilaisia motorisia ja vokaalisia tic-oireita, jotka voivat olla ulospäin hyvin näkyviä. Tourette tunnetaan valitettavasti siitä, että ihminen puhuu jotenkin törkeitä asioita ja kiroilee ja niin edelleen. Se ei välttämättä pidä paikkaansa, koska kuitenkin vain tietty prosenttimäärä, muistaakseni alle 10 prosentilla tätä esiintyy. Silloin kun lapsella tai nuorella on näitä tic-oireita, niin totta kai ne näkyvät niin voimakkaasti, että se herättää huomiota ja ihmetystä, että miksi tuo käyttäytyy tuolla tavalla. Miksi tuo heiluttaa käsiä tai miksi tuo puhuu tuollaisia asioita, vaikka toistaa toisten puhetta tai matkii auton ääniä ja niin edelleen. Onhan se tärkeä tietää, että se on osa sitä oireyhtymää ja kysymys on tahdosta riippumattomista oireista, ei ole kyse siitä, että tahallaan tekisi. Minä en ainakaan usko, että kukaan nepsyhenkilö tahallaan tekee tiettyjä oireita, vaan ne ovat hyvin pitkälle tahdosta riippumattomia. Siinä mielessä on tärkeää olla tietoinen, mihin ne (oireet) liittyvät.
Janne Länsitie:
Olen pari kertaa käynyt omien lasten ja heidän kavereiden ja parin sukulaisen lapsen kanssa keskustelun ja kysellyt, että miten koulussa menee ja minkälainen luokka on. Lapsi saattaa sanoa, että siellä on se yksi tai kaksi, jotka häiritsevät. Siitä on hirveän vaikea lähteä kysymään lapselta jatkokysymystä, että millä lailla häiritsee, että häiritseekö hänen olemuksensa. Siinä huomaa, että lapsilta puuttuvat monesti käsitteet tai miten he kuvailisivat asiaa. He tulkitsevat, että se häiritsi heitä tai opetustilannetta, mutta he eivät välttämättä tiedä laisinkaan, mitä siellä on taustalla. Jos me lähdetään miettimään, mitä vinkkejä voi antaa arjen hallintaan, olipa kyseessä sitten opettaja, opiskelija tai kuka tahansa henkilö, joka lasta tai nuorta tukee arjessa tai koulunkäynnissä. Minkälaisia vinkkejä voitte nostaa esille? Mitä Minnalla tulee mieleen?
Minna Sandberg:
Minusta opettajan ja oppilaan välinen vuorovaikutus on hirveän tärkeää. Joskus on sanottu, että sillä on merkitystä, millä naamalla opettaja tulee luokkaan. Opettajan täytyisi olla tilanneherkkä ja opiskelijan tuntemus tietysti täytyisi olla mahdollisimman hyvä. Positiivisen palaute on tärkeä asia. Jos ajattelee vaikka opiskelijaa, jolla on ADHD, niin hän ei ole välttämättä saanut positiivista palautetta aina niin paljon luokassa. Olisi erittäin hyvä, että positiivista palautetta annettaisiin silloin kun se on rehellisesti kannustavaa ja oikeasta asiasta ja myönteistä. Sitä tulisi antaa paljon enemmän. Suunnattaisiin katse myönteisiin asioihin. Selkeys ja struktuuri koskevat myös luokkahuonetta, sitä luokkatilaa, että se on rauhallinen ympäristö. Joillekin voi auttaa se, että he kuuntelevat musiikkia, kun he tekevät tehtäviänsä. Selkeys opettajan puheessa voi auttaa. Pyritään siihen, että opettaja ja muut sanovat asiat mahdollisimman selkeästi. Muistia tukemassa voi olla taululla tai jossain seinällä kirjoitettuna, mitä tunti sisältää, mitä on tarkoitus tehdä tunnilla tai ennakoidaan asioita, että mitä on tulossa huomenna, ensi viikolla. Tämmöisiä pieniä asioita minulla tulee mieleen. Tehtävien pilkkominen pieniin osiin (voi auttaa).
Janne Länsitie:
Eikä ihan pieniä asioita, vaan oikeastaan aika konkreettisia ja isojakin asioita, millä voi rakentaa oppimisympäristöä systemaattisesti.
Tuula Savikuja:
Tuohon voin lisätä, että on olemassa myös erilaisia apuvälineitä ja niksejä. Viime aikoina on kehitetty paljon erilaisia mobiilisovelluksia esimerkiksi ajanhallintaan ja päivästruktuurin rakentamiseen. Nepsyhenkilö pystyy itse näitä lataamaan ja sitä kautta vähän testailemaan, että mikä auttaa ja mikä toimii. Esimerkiksi jos ajanhallinnassa on haasteita, niin tietää, mikä muistuttaa siitä, mitä huomenna pitää olla repussa mukana, kun lähtee kouluun.
Janne Länsitie:
Onko selvitetty, minkä ikäisenä lapsi tai nuori pystyy jollain lailla itse alkamaan hallitsemaan tätä, että hän tunnistaa, että hänellä on tiettyjä oireita ja hän pystyy niihin vaikuttamaan? Pystyvätkö jo ihan alakouluikäiset itse käyttämään vaikka tällaisia sovelluksia?
Tuula Savikuja:
Sovelluksista minulla ei sillä tavalla itsellä ole vielä henkilökohtaista kokemusta. Nepsyssä on paljon oireyhtymiä tai ei nyt hirveän paljon, mutta kuitenkin useita, niin näissä on vähän erilainen se kaari, miten oireet kehittyvät. Minä ajattelen, että pieni lapsi ei välttämättä vielä itsekään tunnista, että miksi käyttäytyy tietyllä tavalla tai miksi esimerkiksi tic-oireet tulevat minulle. Niitä ei pysty hallitsemaan, koska ei tunne kehoaan vielä niin hyvin. Vasta siinä vaiheessa, kun oma tunteiden säätely ja kehonhallinta rupeaa olemaan pikkuhiljaa hanskassa, niin ehkä tuolla murrosiässä voi ajatella, että pystyy enemmän ottamaan vastuuta omista nepsyoireistaan ja pystyy etsimään apua sitten niihin ja opettelemaan erilaisia keinoja, miten selviytyy.
Janne Länsitie:
Joo. Minä aikaisemmin kerroin, miten vaikka toinen lapsi on tulkinnut jonkin luokkakaverin käyttäytymistä häiritsemiseksi. Voiko ylipäätänsä (oireita) erottaa, jos joskus teini on vain teini, niin hän on kenties väsynyt tai hänellä saattaa olla käyttäytymistavoissa puutteita tai motivaation haasteita. Ne ovat ihan normaaleja asioita kenelle tahansa. Missä vaiheessa me tunnistetaan, että nyt henkilö ei oikeasti pysty ja sitten toisessa tilanteessa hän ei halua tai jaksa? Voiko näitä erotella?
Tuula Savikuja:
Tuo on tosi vaikea kysymys, sillä moni nepsynuori on varmasti saanut usein sellaista palautetta, että on laiska tai tyhmä tai mitä lie leimoja sitten onkaan, vaikka kuitenkin nämä oireet johtuvat toiminnanohjaukseen liittyvistä haasteista. Ajatellaan vaikka murrosikää. Siinä nyt on jo kaikenlaista haastetta ja se on värikästä aikaa. Erityisesti nepsynuorella haasteet korostuvat juuri silloin, koska mielessä voi olla miljoona asiaa yhtä aikaa ja voi olla tosi vaikea päättää, mihin asiaan tarttuu ensimmäisenä. Keskeistä minun mielestäni tässä kysymyksessä on nuoren tunteminen. Pitää tuntea se nuori ja tiedostaa hänen haasteensa. Kun nepsydiagnoosin saaminen kestää pitkään, niin varmasti kukaan nuori ei käyttäydy tahallaan sillä lailla, että heittäytyy nyt laiskaksi, vaan kyllä siellä aina jokin syy on taustalla. Se, että nuori ei pysty, voi näkyä esimerkiksi käyttäytymisen muutoksena ja ahdistuneisuutena, väsymyksenä, hyvinkin monella tavalla, jopa aggressiivisena käyttäytymisenä. Minun mielestäni on hyvä muistaa, että kaikki kouluasiat ja stressi lisäävät ihan valtavasti näitä oireita ja nepsynuori kuormittuu tavallista herkemmin ja totta kai se vähentää esimerkiksi motivaatiota opiskella. Voimme ajatella niin, että kukapa meistä olisi stressaantuneena parhaimmillaan, ei kukaan.
Minna Sandberg:
Perustarpeet on huomioitava ihan samalla lailla kuin meillä kaikilla, eli ruoka, onko saanut ruokaa, väsymys ja stressi. Paljon näistä tukikeinoista sopii ihan kaikille. Nämä keinot eivät ole välttämättä pelkästään nepsyhenkilöille tarkoitettuja, kuten esimerkiksi selkeys ja struktuuri. Luulen, että luokassa on varmaan moni muukin, joka siitä hyötyy ihan samalla lailla.
Janne Länsitie:
Aivan niin, joo. Muistan aina vanhan kollegani Pirkko Kepasen ohjeet, että erityisopetus on vain erityisen hyvää opetusta kaikille. Ei tarvitse ajatella, että on eri keinot jollekin porukalle, vaan yleensähän ne ovat hyviä keinoja, jotka toimivat ihan yhtä lailla kaikille muillekin. Tässä alkoi tulemaan jo vähän vihjeitä tukikeinoista. Arjen hyvinvoinnin tukeminen on aika tärkeää myös nepsyoireiden huomioimisen ja tukemisen osalta. Sanoit Minna, että terveellinen, säännöllinen ruokailu on esimerkki arjen hyvinvoinnista. Mitä muita arjen vinkkejä ja nuoren hyvinvointia tukevia käytäntöjä voitte kertoa?
Tuula Savikuja:
Haluan nostaa esille yhden tosi tärkeän asian ja se on aistiesteettömyys. Se on ihan oma teema. Tutkimusten mukaan lähes kaikki nepsyihmiset kokevat kuormittuvansa eniten erilaisista ympäristön ärsykkeistä. Jos ajatellaan esimerkiksi koulumaailmaa, niin tiloissa voi olla hälyä, voi olla meteliä, erilaisia ääniä, erilaisia värejä, jotka kärjistävät nepsyhaasteita. Aistit kuormittuvat. Koska nepsyhenkilöllä on aistisäätelyvaikeuksia, ympäristön merkitys on tosi tärkeä ja ympäristön merkitys korostuu.
Minna Sandberg:
Onneksi nykyään on olemassa monissa kouluissa sellaisia tuoleja tai nojatuoleja, että ne on ympäröity pienellä seinämällä. Sinne voi mennä vähäksi aikaa levähtämään aistiärsykkeiltä.
Janne Länsitie:
Aivan, ihan totta. Aika paljon on sisustuksellisia elementtejä. Voi vaikka verhoilla rajata jonkun pienen tilan ja voi olla akustisia verhoja tai tuoleja, mitkä blokkaavat kaiken metelin ja liikkeen osittain.
Tuula Savikuja:
Niin ja jos ajatellaan sitä, että muotoillaan tiloja sellaisiksi, että ne eivät tarpeettomasti kuormita aisteja, niin se ei välttämättä vaadi ihan hirveästi edes rahaa, vaan se vaatii ehkä enemmän luovuutta ja ymmärrystä ja tietoa, että miten voidaan muuttaa tilaa aistiesteettömäksi ja sopivaksi kaikille, ei pelkästään nepsyhenkilölle.
Janne Länsitie:
Joo. Viimeisen vuosikymmenen aikana tehtiin Suomessa paljon muotoiltavia, avoimia, suurryhmätiloja. Varmaan olisi hyvä, että suunnitteluvaiheessa olisi mukana erityisopetuksesta perillä olevia henkilöitä, jotka varmistavat, että tilat ovat muunneltavissa myös sellaisiksi, että hälyä ja muita aistiärsykkeitä voidaan rajoittaa.
Minna Sandberg:
Ajattelen juuri kauhulla tiloja, joita olen nähnyt, missä on yksi seinämä käytävälle lasia eli siitä näkee läpi. Opiskelijat voivat aina välillä katsoa, että kuka taas meni ja niin poispäin. Tällainen avoin tila ei ole kyllä hirveän hyvä tämmöiselle henkilölle.
Tuula Savikuja:
Niin ja silloin tavallaan herpaantuu se keskittyminen tosi paljon, kun näkee, että ahaa nyt joku vilahti, niin kuka siellä meni. Sitä pitää mennä katsomaan, että kuka siellä toisella puolella oli ja sitten on jo unohtanut, että mitäs olinkaan tässä tekemässä.
Janne Länsitie:
Me lähdimme keskustelun aluksi liikkeelle puhumalla sanalla häiriö. On puhuttu siitä, että lapsi tai nuori saattaa kuulla monesti sellaista kritiikkiä tai palautetta käyttäytymisestä, että hän ei välttämättä edes ymmärrä, mihin se liittyy. Voi olla, että kommentointi lapsen tai nuoren käyttäytymisestä on joskus jopa korjailevaa, kun käyttäytyminen saattaa liittyä oireyhtymään. Sitten meillä tuli tuossa myöhemmin esille, että pitäisi olla positiivista onnistumisten korostamista ja positiivista palautetta pitäisi olla säännöllisesti. Itsetunto ja lapsen tai nuoren vahvuudet pitäisi nostaa esiin, ettei varsinkaan lapsella tai nuorella tulisi olo, että tämä asia tulee aina esille jotenkin negatiivisessa valossa tai aina hänen käyttäytymistään korjaillaan. Miksi itsetuntoa pitäisi systemaattisesti tukea ja millä keinoilla itsetunto saataisiin vahvaksi? Millä nuoren vahvuudet saadaan esille? Minna, mitä vinkkejä antaisit tähän?
Minna Sandberg:
Juuri kuten sanoit, negatiivista palautetta on tullut aikaisempina kouluvuosina todennäköisesti tai kotona myöskin ja siitä voi syntyä helposti aikamoinen negatiivinen kierre, joka johtaa hyvin monenlaisiin hankaliin tilanteisiin ja vaikutuksiin nuorelle. Se kierre olisi hyvä saada poikki. Positiivista palautetta pitäisi oikeasti olla paljon enemmän. Me emme osaa vielä ihan tarpeeksi paljon sitä antaa. Siitäkin on ihan tutkimuksia olemassa, että kuinka paljon positiivista palautetta pitäisi olla suhteessa muuhun.
Janne Länsitie:
Sitä tulee satunnaisesti, mutta sitä ei tule suunnitelmallisesti ja säännöllisesti.
Minna Sandberg:
Niin ja positiivista palautetta on annettava oikeista asioista. Siitä mitä nuori on tehnyt. Ei se minkälainen hän on, vaan se mitä hän on tehnyt. Siitä toiminnasta tulee antaa positiivista palautetta. Kaikista nuorista ja lapsista löytyy aina jokin kohta, minkä hän on tehnyt hyvin ja sitä voi kiitellä ja antaa siitä palautetta.
Janne Länsitie:
Sanoit ihan saman asian, mitä valmentajakurssilla nuorten valmentajille aina sanotaan, että ei saisi ikinä kehua, että olet hyvä pelaaja tai lahjakas urheilija. Aina pitäisi sanoa, että olit tosi hyvällä energialla mukana tuossa harjoituksessa ja teit tosi hienosti tuon ja keskityit tuohon harjoitukseen tosi hienosti. Pitäisi sanoa, että palkitaan hyvästä tekemisestä eikä kehuta jotain yleisiä ominaisuuksia.
Minna Sandberg:
Kyllä.
Janne Länsitie:
Miksi vahvuuksien tukeminen ja positiivinen palaute ovat niin tärkeitä? Miksi itsetunnolla on niin iso merkitys kasvun, kehittymisen ja oppimisen kannalta?
Minna Sandberg:
Se vaikuttaa kaikkeen siihen, mitä uskallat tehdä, mihin uskallat mennä mukaan ja minkälainen ennakko-oletus sinulla on omasta osaamisesta tai pystymisestä. Totta kai itsetunto vaikuttaa siihen hyvin paljon.
Janne Länsitie:
Ihan koko elämään ja ihan kaikkeen, ihmissuhteisiin ja työhön.
Minna Sandberg:
Koko elämään, joo. Mitä Tuula sanot?
Tuula Savikuja:
Onhan se tosi tärkeää, että lasta kehutaan ja nuoria kehutaan ja aikuisiakin kehutaan ja nostetaan vahvuudet esille. Nepsylapsilla voi olla oma minäkuva heikompi kuin muilla ja he tarvitsevat tukea vahvuuksien löytämiseen. He eivät välttämättä usko ollenkaan omiin vahvuuksiinsa tai he eivät ehkä tiedosta, että heillä onkin tällainen vahvuus, että olen vaikka hyvä pelaamaan jalkapalloa. Sitä ei välttämättä itse tiedä, mutta sitten kun toiset kertovat, että hei, nyt tässä asiassa sinä toimit tosi hienosti ja osasit tuon asian, niin vahvuudet voi huomata. Tapa, miten asioita sanotaan, on tärkeää.
Minna Sandberg:
Ja sitten voi pyytää muitakin opiskelijakavereita antamaan palautetta ja hyvää palautetta toinen toisilleen vaikka joissakin tilanteissa kuten ryhmätyössä. Vahvuuksille on olemassa erilaisia testejä. VIA-testi on varmaan niistä tavallisin tai sellainen, joka on eniten käytössä maailmalla. Se keskittyy lähinnä luonteen vahvuuksiin. VIA-testiä olen teettänyt erityisen tuen opiskelijoille ja minusta se on todella ihana, koska kaikilla on vahvuuksia ja kaikille löytyvät vahvuudet. Siinä ei tavallaan voi olla vääriä vastauksia. Ei voi olla semmoista henkilöä, jolla ei olisi mitään vahvuuksia. VIA-testi antaa hirveästi tukea itsetunnolle. Sitten on erilaisia vahvuuskortteja, joita voi käyttää apuna.
Janne Länsitie:
Olen kuullut teiltä viimeisen puolen tunnin aikana monta kertaa, että tämä kirjo on laaja ja oireet ovat limittäisiä ja päällekkäisiä. On yllättävän hankala puhua kaikista nepsyyn liittyvistä asioista yhtä aikaa, koska asioita on monta erilaista. Jos joku haluaa tähän laajaan teemaan perehtyä tai vaikka yksittäiseen oireyhtymään perehtyä, niin mistä voi saada lisätietoa ja miten pystyy perehtymään ja saamaan yksityiskohtaisempaa tietoa nepsyasioista?
Tuula Savikuja:
Tämä kysymys on äärimmäisen tärkeä. Kiitos Janne siitä. Siihen on olemassa useitakin eri vastauksia, mutta uusin vinkki, mistä kannattaisi ehkä tietoa etsiä on PS-kustannuksen uusi julkaisu, joka ilmestyi elokuussa. Kirjan nimi on “Nepsy-opas – tukea neuropsykiatrisiin haasteisiin”. Oppaassa on aika paljon tutkittua tietoa nepsyoireista ja sieltä löytyy hyviä käytänteitä arjen tilanteisiin ja koulutilanteisiin. Toinen merkittävä asia, mikä on vielä tuloillaan, on nimeltään Idealainaamo. Se on verkkokirjasto, joka nimensä mukaisesti tarjoaa erilaisia ideoita, joita neurokirjon henkilöt ovat itse toteuttaneet. Näitä vinkkejä sitten lainataan digitaalisesti. Tämä on tulossa vuonna 2023. Sitten ihan netistä googlaamalla löytyy muun muassa Lapin digiNepsy-klinikka ja siellä on erilaisia palvelupolkuja ja konsultaatiota nepsyyn liittyen ja myöskin nepsy-chat. Kun kysyit noista eri oireyhtymistä, niin toki löytyy kirjoja erikseen ADHD:stä ja Tourettesta sekä OCD:stä, joka ei sinänsä liity nepsykirjoon, mutta on hyvin lähellä Tourettea. Lisäksi erilaiset neurologiset vammaisjärjestöt järjestävät kursseja ja koulutuksia, sopeutumisvalmennusta, tukiryhmiä, vertaistukea ja niin edelleen. Jotkut kunnatkin ovat satsanneet nepsyihin ja rakentaneet omille sivuilleen erilaisia tietopaketteja nepsyistä. Nämä minulla tulee ensimmäisenä mieleen. Kyllä tietoa on saatavilla ja ihan kun googlaa, niin löytää tietoa. Sosiaalinen media on joissakin asioissa tosi hyvä.
(välimusiikki)
Janne Länsitie:
Meillä on yleensä podcastin lopuksi pieni jäähdyttelyelementti “Viikon väitteet”, jossa minä saan väittää mitä tahansa typerää tai raflaavaa. Esitän täysin mustavalkoisen väitteen. Teidän pitää olla puolesta tai vastaan yhtä mustavalkoisesti. Ette saa olla harmaalla alueella puolessavälissä, vaan teidän täytyy olla puolesta tai vastaan ja lyhyesti perustella, miksi olette aiheesta puolesta tai vastaan. Onko ymmärretty?
Minna Sandberg:
On.
Tuula Savikuja:
Toivottavasti.
Janne Länsitie:
Ensimmäinen väite: Media ja uutisointi lisäävät nuorten ahdistusta ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Minna, oletko puolesta vai vastaan? Oletko samaa mieltä vai eri mieltä?
Minna Sandberg:
Olen samaa mieltä ja on varmaan tutkimuksiakin olemassa, en kyllä tiedä, mutta olettaisin. Se näkyy ihmisissä ja miksei se lisäisi ahdistusta, kun se lisää aikuisillakin ahdistusta, niin varmaan samalla lailla se heijastuu nuoriin.
Janne Länsitie:
Onko siihen lääkettä vai näinkö se maailma vaan menee, että mediatulva on tämmöinen ja ahdistus ja epävarmuus lisääntyy. Vai pitäisikö tälle pystyä tekemään jotakin?
Minna Sandberg:
Kyllä sille varmaan pitäisi tehdä jotakin, mutta nyt en ihan yhtäkkiä keksi mitä, mutta on chatteja kuten nuorten Sekasin-chat Mielen ry:llä. Nuoret voivat jossakin näitä asioita kysellä, purkaa ja miettiä yhdessä tai nuoret keskustelevat keskenään ja myös vanhempien ja opettajien kanssa. Sekin voi auttaa.
Janne Länsitie:
Entä Tuula, oletko samaa mieltä väitteestä vai lähdetkö kiistämään?
Tuula Savikuja:
En kiistä, olen valitettavasti ihan samaa mieltä. Kyllähän se on ihan totta, että kaikki mediassa ja uutisissa tulevat kuvat ja hirveydet, mitä kaikkea siellä kerrotaan ja mitä näkyy, lisää meidän kaikkien ahdistusta ja epävarmuutta siitä, mihin tämä maailma on menossa.
Minna Sandberg:
Mietin monesti, että pitäisikö mediaa vastuuttaa eri lailla. Joissakin tapauksissa olen nähnyt, että mediassa on otettu huomioon, että nyt on tullut jo vähän liikaa tätä, että vähän kepeämpää on välillä sanottu esimerkiksi uutislähetyksessä tai vastaavassa ajankohtaisohjelmassa. Vielä enemmän pitäisi varmaan vastuuttaa mediaa.
Janne Länsitie:
Joo, tämä oikeastaan liittyy seuraavaan väitteeseen hieman. Uutiset suorastaan pomppaavat silmille, kun selaimen avaa tai haetaan, että klikkaa meitä. Nykykulttuuri on sellaista, että meidän kaikkien, lasten, nuorten ja aikuisten huomiosta taistelee hirvittävä määrä mediantuottajia, laitteita, ihmisiä, kaupallisia tahoja, yhteiskunnallisia tasoja. Nykykulttuuri on hyvin hektistä. Kaikki muuttuu nopeasti. Me pureskelemme tietoa äkkiä ja haemme uutta tilalle. Kierrätetään edellisten vuosien muotia nopeammin ja nopeammin. Väitän, että hektinen nykykulttuuri lisää neuropsykiatrisia haasteita. Samaa mieltä vai eri mieltä?
Minna Sandberg:
Se lisää minun mielestäni vastaavia piirteitä, mutta onko näillä diagnoosina sama juttu, niin ei minusta.
Janne Länsitie:
OK. Sinä olet vähän niin kuin eri mieltä.
Minna Sandberg:
Niin. Mitä Tuula sanot?
Tuula Savikuja:
Silloin kun sinulla on nepsyn diagnoosi olemassa, niin sillä ei oikeastaan ole tekemistä nykykulttuurin kanssa. Tietenkin jos yleisesti ajatellaan, minkä tyyppisiä nepsyhaasteet ovat irrotettuna nepsyihmisistä, eli miten (haasteet) vaikuttavat meidän tunteisiin, meidän käyttäytymiseen, meidän ajatuksiin, niin siinä mielessä voisi sitaateissa sanoa, että nykykulttuuri lisää nepsyhaasteita, mutta eivät ne (haasteet) luo oireita. Se ei ole mahdollista.
Janne Länsitie:
OK. Sitten kolmas ja viimeinen väite. Väitän täysin minun arkihavaintojeni ja oman sosiaalisen median verkoston kuplan perusteella, että aikuiset ovat tietoisia omista mahdollisista neuropsykiatrisista haasteistaan nyt entistä enemmän.
Tuula Savikuja:
Minä kiistän tuon. Olen aivan eri mieltä. Ei pidä paikkaansa. Voin sanoa, että olen tavannut paljon semmoisia ihmisiä, jotka eivät ole millään tavalla tietoisia omista nepsyhaasteistaan, eivätkä ehkä tunnista, mistä on kysymys. Ehkä itsekin asiantuntijana toimivat huomaavat haasteita. Valitettavasti monet eivät tiedä tai eivät ole tietoisia ollenkaan, että on olemassa neuropsykiatrisia oireyhtymiä. Oireet voivat tulla todella yllätyksenä esimerkiksi sitä kautta, että lapsi saa diagnoosin ja sitten isä, äiti tai isovanhempi huomaa, että hetkinen, no onhan minullakin ollut tuollaisia juttuja.
Janne Länsitie:
Aivan ja sitten huomataan, että tämä itse asiassa saattaa olla perinnöllistä, että isoisäsi oli ihan samanlainen.
Tuula Savikuja:
Aivan.
Minna Sandberg:
On jännä, jos ajattelee vaikka isoisän tai isoäidin sukupolvea, niin silloin yhteiskunta oli pikkuisen erilainen. Silloin jos jossakin maatalossa esimerkiksi oli joku, jolla oli vähän ADHD, niin se ei ole sillä lailla näkynyt. Siellä on ollut enemmän toiminnallista tekemistä ja käsillä puuhastelua ja muuta. Se on ehkä solahtanut sinne paremmin siihen maailmaan.
Tuula Savikuja:
Juurikin noin. Siihen aikaan vielä ihan muutama 10 vuotta sitten ehkä yhdistettiin nepsyoireet ja nepsyhaasteet persoonaan, että nyt pappa toimii tuolla tavalla. Hänelle se on ominaista, tyypillistä. Ei se ole mitään erikoista, se on vaan hänelle osa sitä persoona.
Janne Länsitie:
Joskus vitsillä sanotaan, että pitkälle erikoistuneet ihmiset ovat kaikki kummallisia persoonia.
Minna Sandberg:
Niin ja kuinka monta lääkäriä ja professoria on, jotka ovat ihan selvästi autismikirjon henkilöitä.
Tuula Savikuja:
Kyllä ja itse asiassa nyt osuitte ihan asian ytimeen. Ihan huippukirurgeja on muun muassa Suomessa sellaisia, joilla on Touretten oireyhtymä. Se voi äkkiseltään kuulostaa tosi hurjalta, että uskaltaako mennä sellaisen kirurgin leikattavaksi, jolla saattaa veitsi vähän heilahtaa, kun tulee tic-oire, mutta ei heilahda, koska silloin kun keskittyy tiettyyn asiaan, niin pystyy ihan maksimaaliseen suoritukseen ja sitten tavallaan sen jälkeen nämä haasteet vasta tulevat esille.
Janne Länsitie:
Joo ja tässä on oikeastaan mahtava viesti, olipa kyse vanhemmista tai opiskelijoista tai henkilöistä, jotka tietävät omista haasteistaan, että nämä (nepsyhaasteet) eivät määrää millään lailla henkilön menestystä tai tulevaisuutta. Ne eivät määrittele, että mille alalle päädyt tai et voi päätyä, vaan maailmassa on paljon mahdollisuuksia mennä vaikka kuinka pitkälle.
Minna Sandberg:
Kyllä.
(välimusiikki)
Janne Länsitie:
Hei Minna ja Tuula, kiitoksia mielenkiintoisesta keskustelusta.
Minna Sandberg:
Kiitos Janne. Kiva oli tulla.
Tuula Savikuja:
Joo, kiitoksia myös minun puolestani. Oli oikein mukava kokemus tämä ensimmäinen podcastini.
Janne Länsitie:
Opin itsekin uutta ja ei tämä ollut hyppy mihinkään syvään synkkään päätyyn, vaikka me mietimme, että mennäänkö heti ensimmäisenä juttelemaan kauhean rankoista asioista, vaan tässä on paljon asioita, jotka ovat täysin yleispäteviä asioita opetustyössä ja oppilaitoksen arjessa, eikö vaan?
Minna Sandberg:
Kyllä.
Tuula Savikuja:
Kyllä, pitää paikkansa.
Janne Länsitie:
Kiitos teille kaikille kuulijoille mielenkiinnostanne ja toivomme, että tulette myös jatkossa Oulun ammattikorkeakoulun ammatillisen opettajakorkeakoulun ProLearn Podcastin pariin. Seuratkaa meitä FaceBookissa @oamk.amok ja Instagramissa @oamk_opekorkea. Oikein mukavaa päivän jatkoa. ProLearn Podcast on Oulun ammattikorkeakoulun ammatillisen opettajakorkeakoulun tuottama podcast.
(loppumusiikki)
Lisätietoja
Tämä ProLearn Podcastin jakso on toteutettu osana Erityisellä tuella omalle uralle -hanketta. Hankkeen rahoittaa Opetushallitus.
Asiantuntijavieraat: Minna Sandberg, Tuula Savikuja
Juontaja: Janne Länsitie
Käsikirjoittajat: Minna Sandberg, Tuula Savikuja, Janne Länsitie
Ohjaus, äänitys, leikkaus ja miksaus: Tommi Karjalainen
Musiikki: Juha Pousi
Tuottajat: Janne Länsitie, Tommi Karjalainen, Minna Sandberg, Tuula Savikuja
Tuotanto: STUDIO AMOK; Ammatillinen opettajakorkeakoulu, OAMK; Erityisellä tuella omalle uralle -hanke
Tuotantovuosi: 2022
Podcastin lisenssi: Creative Commons Attribution-ShareAlike 4.0 International, CC BY-SA 4.0, https://creativecommons.org/licenses/by-sa/4.0/
Vinkkejä:
Lapin digiNepsy-klinikka https://ekollega.fi/diginepsy
Idealainaamo https://www.kokeilimo.fi/idealainaamo/
Nepsy-opas – tukea neuropsykiatrisiin haasteisiin. Savikuja, Tuula – Puustjärvi, Anita (toim), PS-kustannus 2022
Ammatillinen opettajakorkeakoulu (OAMK):
https://www.oamk.fi/fi/koulutus/ammatillinen-opettajakorkeakoulu/
https://www.facebook.com/oamk.amok
Resurssin ylläpitäjä(t):